On kulunut muutama vuosi eläkeläisenä. Onnekseni olen havahtunut tiedostamaan jo olemassa olevat yhteisöni.Toiset ovat tiiviimpiä, toiset satunnaisia, mutta kuulun  niihin, yhteinen asia yhdistää.

Kuluva vuosi on ollut merkityksellinen erilaisten yhteisöjen osalta. Läheinen serkkujen ryhmä, ihmiset joiden kanssa elämää on jaettu lapsesta asti on ollut tärkeässä roolissa. Olemme vuoden varrella viettäneet useita ikääntymiseen liittyviä vuosijuhlia  Se lämpö ja yhteenkuulumisen tunne, joka sukulaisista hehkuu on jotain aivan erityistä. Yhdessä eletty lapsuus evakkojen perheissä ja melko suljetuissa piireissä on lähentänyt meitä toisiimme. Olemme tottuneet lapsesta asti auttamaan toinen toistamme. Lapsuudessamme talkoiltiiin ahkerasti sukulaisten kesken ja se perinne on säilynyt.

Rikkautena vanhat valokuvat ja niiden ympärille kietoutuvat tarinat ja muistot, jokaisella omalla tavalla värittyneet muistikuvat, mutta paljon samaa ja yhteistä. Olen siinä onnellisessa asemassa, että suurin osa suvustani asuu tässä aivan lähellä ja tavoitettavissa. Jaamme nyt myös tämän kotiseudun historian ja täällä tapahtuvan toiminnan. Wirmon kotiseutuyhdistyksessä toimiminen ja jäsenyys ovat monille meistä tärkeää.

Uusi  kokemus on mietoislaisten ja mynämäkeläisten innokkaiden naisten ryhmä. Syksyn alkajaisiksi ryhmäläiset kutsuivat minut mukaansa tekemään koostetta talvisodan alkamisen 85-vuotismuistoiltaan. Innolla olemme harjoitelleet ja koonneet muistoja, kirjoituksia ja kirjeitä. Nyt tunnen kuuluvani heidänkin  joukkoonsa. Meillä on yhteinen asia kerrottavana, kunnioitus esivanhempiamme ja toisiamme kohtaan.

Sydäntä lähellä on myös toinen tiivis yhteisö, se liittyy harrastukseeni musiikkiin, laulamiseen. Olen yli kolmenkymmenen vuoden ajan kuulunut Mynämäen kirkkokuoroon. Kuoromme on hyvin sitoutunut ryhmä ja olemme vuosien varrella paitsi laulaneet ja palvelleet seurakuntaa jumalanpalveluksissa myös toteuttaneet monia kirkkodraamaprojekteja, jotka kanttori Sinikka Rikkilä ideoi, kirjoitti ja ohjasi. Tämä toiminta on yhdistänyt meitä ja kirkkovuoden juhlakierto on meille tuttuakin tutumpi. Sekin luo turvaa ja jatkuvuutta samalla tavalla kuin koulutyön vuotinen kierto.

Tänä syksynä tämä musiikillinen yhteisöni ja oman ortodoksisuuteni mukanaan tuoma viitekehys ja yhteisö kohtasivat miellyttävimmällä tavalla. Saimme kokoontua Mynämäen Pyhän Laurin,  Laurenttiuksen kirkkoon ekumeeniseen rukoushetkeen. Turun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Ioannis Lampropoulos kanttoripuolisonsa Riikan ja kvartetin kanssa saapuivat kirkkoherra Antti Kallion ja kanttori Jenni Urposen kutsumina viettämään tätä tärkeää hetkeä ja kuoromme sai olla yhdessä tämän rukoushetken toteuttamisessa.

Yhteistyö seurakuntien kesken sai huipentuman, kun täällä Mynämäellä toimitettiin ensimmäisen kerran ortodoksinen liturgia eli päiväjumalanpalvelus. Liturgian toimituskielinä oli suomi, ukraina, romania ja kirkkoslaavi. Mukaan oli kutsuttu tänne Ukrainasta sotaa paenneet perheet, joiden hyvinvoinnista ja huolenpidosta seurakunnan diakoni Sanna Jalonen antaumuksella pitää huolta ja oli osavaikuttajana tämän liturgian toteutumiseen.

Lähdin siis lauantaiaamuna herkällä mielellä liturgiaan. Ei aamupalaa vain mielen rauhoittaminen ja mielessä pyhä ehtoollinen, johon osallistun. Kirkossa suitsutuksen tuoksu, tuohukset ja Kristus kaikkivaltias Jumalansynnyttäjän Neitsyt Marian ikonit paikallaan.. Mieleni valtasi ilo ja kiitollisuus.Papisto toivotti meidät kädestä pitäen tervetulleiksi.

“Kiitetty olkoon Jumala alati nyt ja aina ja iankaikkisesti”, kuoro aloittaa liturgiaveisut niin kauniisti ja vakuuttavasti, sanat ja sävelet ottavat syliinsä. Suitsutus alttaria kohti, alttaria, jossa Marian ilmestys, Kristuskuningas, kuninkaiden kumarrus, Jeesus-lapsi temppelissä, surevat Maria ja Johannes sekä Jeesuksen syntymä. Alttaritaulun aihepiiri on meille kaikille kristityille tuttua evankeliumin kuvallista kerrontaa. Suitsutus jatkuu, meidät kaikki siunataan pyhällä siunauksella, suitsutuksella, joka kuvaa taivaisiin kohoavaa rukoustamme. Edelleen rukouksia, veisuja, psalmitekstit, epistola ja evankeliumi. Kuoro aloittaa” Nyt me salaisesti kuvaamme kerubeja”, se on merkkinä siitä, että on aika tulla osalliseksi pyhästä salaisuudesta, ehtoollisen sakramentista. Saan kokea sen omalla kotipaikkakunnallani tässä läheiseksi ja rakkaaksi tulleessa kauniissa ja uljaassa Pyhän Laurin kirkossa. Tämä oli ennen kokematon liturgia.

Vielä haluan tuoda iloni virsilalusta. Tätä perinnettä pidämme yllä innokkaitten Virsipiiriläisten kanssa. Käymme Mynämäen ikäihmisten palvelukeskuksissa laulamassa yhdessä heidän kanssaan virsiä. Se laulanta on iloista virrenveisuuta. Ilahdutamme näiden palvelukotien asukkaita ja ilahdumme itsekin moninkertaisesti.

Näiden kaikkien yhteisöllisten kokemusteni jälkeen pysähdyn, mietin ja muistutan itseäni siitä miten suurenmoista on kuulua rajat ylittäviin hyvyyden ja myötätunnon  yhteisöihin, kuulua ja olla osallinen.

 Tämä kaikki on mahdollista omalla kotiseudullani.

 Mikael Agricolan epäjumalien luettelossa mainitaan yhtenä Virokannas, josta nimestä on monia teorioita ja muunnoksia.  Kansanrunoissa ja muinaissuomalaisissa loitsuissa Virokannas kauran kasvattaja nimestä esiintyy monia eri versioita kuten Virokanto, Visakanta, Viinikanto, Vierokanto, Tinkanta.   Virokannas mainitaan Kalevalassakin ”ison härän tapossa” 20. runossa ja ”Våinämöisen tuomiossa”.

Kansatieteiden tutkijoiden E.N.Setälän ”Suomen Kansan mytologia” ja Uuno Harvan tulkinnan mukaan Virokannas tarkoitti maailman pylvästä. Viro oli Skandinaavinen lainasana, jolla on yhteys ruotsin sanaan on  värrid = maailma. U. Harva myös liitti Virokannaksen skandinaavien maailman jumalaan Veradn eli Feyrin kaltaiseen viljavuuden jumalan yhteyteen, ja kannas sanan tarkoittavan perustaa eli maata.

  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran etmylocen sanakirja hyväksyy Harvan ja Setälän tulkinnan ja toteaa että viro muistuttaa Venäläisperäistä sanaa miero = maailma. Kannas tulee joko kanta tai kansi sanasta, joten sen voi sananmukaiseesti tulkita nykykielellä maailman kantajaksi. Samoin tulkitsee A.V. Forsmannin (1894) teos ”Tutkimuksia Suomen kansan personallisen nimistön alalta”.

 Nykyisistä tutkijoista Anna-Leena Siikala tukee käsitystä Virokannaksen ja Freyn yhteydestä. Siikalan mukaan kaura on viljalajina niin nuori, että Virokannas tuskin oli pelkästään sen suojelija, vaan todennäköisesti Freyn kaltainen koko maan kasvun ja hedelmällisyyden miehinen jumaluus. Tutkijat 1600-luvulla: Manseuss Felman, Johan Tornaeus ja Gabriel Tuden esittivät, että kannas olisi eräänlainen rumpu, jota noidat käyttivät loitsuissaan. Ristikanda              taas mainitaan muinaissuomalaisissa runoissa ja loitsuissa.  Virokannas eri muunnelmina esiintyy laajalti eri sukukansoilla nimessä ”Viro”, joka on tarkoittanut maailmaa ja ”kannas” taas maata ja perustaa, joka maailmaa on kannattanut.

Virmo siis on Mynämän ruotsinkielinen nimi. Sen alkuperää on joskus luultu viittaavan Viron maahan. Muinaisuudesta löytyy kuitenkin toinenkin vaihtoehto, kuten edellisestä selostuksesta näkyy.  E.N.Setälän mukaan nimellä Virokannas ei ole mitään yhteyttä Eestin eli Viron maan ja kansan kanssa.

 Tuntuu mahdolliselta, että Mynämäen vanha nimi Virmo sekä Virmaa ja Viromaaa on muuntunut muinaisuudessa tästä hedelmällisyyden ja maan jumalan Virokannas nimestä. Sen alkuosa ”Vir” olisi lyhenne Viro sanasta ja tarkoitti maailmaa ja loppusana ”mo” maata ja perustaa, eikä näin ollen ole suoranaisessa yhteydessä Viroon eli Eestiin.

Moa = maa.  ”Moan tytti” mainitaan mm.  ”raudan synty-runossa loitsussa skandinaviassa ja oli Uuno Harvan mukaan itämaisten kansojen suuri äiti, ja maan kehä, jonka napa oli kaiken elämän lähde ja saranatappi, joka kannatti taivasta.

  Oletan, että Virmo on ollut pakanuuden aikana sellaisen epäjumalan palvontapaikka, jonka nimen käyttö on kristinuskon tultua kielletty ja pappien tehtävänä poistaa.

 Mynämäessä 7.1.2023

 Sanana pääsiäinen viittaa paaston päättymiseen ja on ollut käytössä kirjakielessämme aina 1500-luvulta lähtien. Tässä merkityksessä pääsiäinen siis varsinaisesti tarkoittaa pääsiäissunnuntaita, kristikunnan suurinta juhlapäivää, jolloin muistelemme Jeesuksen ylösnousemusta kuolleista.

 Kansankielessä kuulee nykyään pääsiäisellä tarkoitettavan pidempää ajanjaksoa kuin varsinaista pääsiäissunnuntaita. Monet pääsiäisaikaan liittyvät tavat juontavat juurensa esi-kristillisiltä ajoilta ja osat taas liittyvät kristinuskon sisältöön, mutta ovat tavallaan kansanomaista tulkintaa.

 Pääsiäismuna, kananmunat, kanat, tiput ja jänikset ovat kaikki olleet syntymän ja elämän symboleja. Samat tavat ovat meillekin periytyneet, vaikka niiden yhteys esi-kristilliseen ei ole yhtä selvä kielellisesti kuin esimerkiksi muinaisenglannin ”Eostrea-jumalan” yhteys ”Eastern” (pääsiäinen) sanaan. Kristillinen kirkko kuitenkin huomasi aivan oikein, että munan kuori symboloi Vanhaa testamenttia. Se on kuori, mutta sisällä on varsinainen helmi; Uusi testamentti. Uusi elämä alkoi Jeesuksen ylösnousemuksessa. Se on pääsiäisen sanoma; vähän vanhaa ja vähän uutta; se ja Kristuksen ylösnousemus antaa oikean merkityksen perinteille.

 Vanhat perinteet ovat siis tärkeitä, mutta niiden tärkeys ei suinkaan piile niiden vanhuudessa vaan pikemminkin siinä, minkälaista henkeä ne parhaimmillaan herättävät meissä tänä päivänä. Pääsiäisen tapahtumat kyllä liittyvät historiaan, kuten esimerkiksi Wirmo-seuran aiheetkin ja vanha ja kaunis kirkkomme, mutta historia itsessään ei vielä liikuta meitä, ellemme anna sen vaikuttaa meihin siten, kuten John W. Gardner asian ymmärsi; ”historia ei koskaan näytä historialta, kun elät sen kautta” (history never looks like historiy when you are living through it). Joka pääsiäinen saamme elää uudelleen pääsiäisen tapahtumat niitä muistellen ja niiden vaikuttaen meihin ja tuleviin sukupolviin.

 Hyvää pääsiäistä, hyvää uuden elämän alkua!

Iäkäs isoäitini totesi tänään keskustellessamme: tulisipa vanhanaikainen joulu, hän tarkoitti vanhanaikaisella lumen ja pakkasen täytteistä joulua kirkkaan tähtitaivaan alla. Itselleni kommentti herätti syvemmän kysymyksen mitä on vahanaikainen joulu? Mietin asiaa ja mielikuvituksessani kuvittelin lämpöisen tuvan, jonka lämmöstä reellä lähdetään joulukirkkoon korkeiden nietosten täyttämän maiseman läpi ja hiljennytään kynttilöiden ääreen. Joulupuuroa keitellään aamuvarhain puuhellan lämmössä ja illalla kokoonnutaan pitkän pöydän ääreen nauttimaan joulun perinteisistä herkuista. Joulupukkikin tuo kenties yhden hartaasti toivotun lahjan, jonka näppärä perheenisä on vuollut puuverstaassaan tai äiti kutonut puikoillaan. Jouluaamun kirkosta ajettiin välillä leikkimielisesti kilpaa kotitaloon. Reessä oli turvallista olla kun lapset ja äiti olivat reessä lämpimien turkkien alla ja perheen isä ohjasi varmoin ottein läpi pakkasaamun jo niin tutuksi käynyttä reittiä.

Nykyinen hektinen maailmanmeno on muuttanut joulunaikaa monella tapaa. Joulun perimmäinen ajatus jää monelta huomaamatta ostoskeskusten stressaavassa ihmisvilinässä. Joidenkin on hankittava lahjoja kaikille ja oma väkikin tarvitsee niitä useita. Joulun on täyttänyt materian hankkiminen ja osin myös pakonomainen suorittaminen, josta rauhoittuminen voi olla kaukana.

Itselleni joulu tarjoaa hektisestä arjesta tauon ja hiljentymishetken, jonka aikana voi rauhoittua ja kerätä voimia uuteen vuoteen.

Olen ollut Wirmo-seuran hallituksessa nyt yhden vuoden. Vuoteen on mahtunut monenlaista mielenkiintoista tapahtumaa perinteiden ylläpidon hengessä. Perinneiltamme ovat keränneet runsasta osanottoa, jäsenlehti Wirmolaisen uusin numero ilmestyi Kivimakasiinin markkinoiden aikaan ja Vieraskynä -palstakin on täyttynyt mielenkiintoisista kirjoituksia.

Wirmo-Seura Ry toivottaa kaikille Hyvää Joulua ja onnellista uutta vuotta 2017!

Linja-auton valokeilassa näkyivät kinoksissa vain yhdet jäljet. Oli mutkitteleva polkupyörän ura ja sen vieressä pyörää työntäneen miehen isot saappaanjäljet. Jokisivun postinkantaja Eino Tuomola siinä oli aamuvarhaisella ponnistellut päivittäiselle reissulleen Mynämäen postitoimistoon.

Mennessään Tuomola oli tyhjentänyt postilaatikoista vähäiset lähtevät kirjeet mutta paluumatkalla oli lastia senkin edestä. Päivittäiset sanomalehdetkin tulivat postinkantajan tuomina. Vankkatekoisessa polkupyörässä oli edessä iso postilaukku ja samanlaiset takahollarin molemmin puolin. Paketteja oli sidottuna ohjaustankoon tai mihin vain pyörässä niitä oli onnistuttu kiinnittämään. Kun ilmoitus noudettavasta paketista oli saatu, tapana oli kirjoittaa valtakirja postinkantajalle ja panna se laatikkoon.

Palvelualttiille Tuomolalle sälytettiin postilähetysten lisäksi kaikenlaisia kirkonkylässä toimitettavia asioita. Apteekkiasiat olivat varmaan tavallisimpia, hyvä jos ei lähetetty jonkun puolesta lääkäriin. ”Sinä kun siellä kirkolla käyt, niin voisitko samalla” oli minullekin, koululaiselle, tuttu pyyntö. Ne apteekkiasiat olivat kevyimpiä, mutta kerrankin oli koululaukun lisäksi raahattava nippu Kallion polkupyöräliikkeestä suksisauvoja katkenneitten tilalle. Ensin ne oli haettava Kalliolta Lankkeisista, saatava mahtumaan siihen aikaan yleensä täyteen Rauman tai Laitilan linja-autoon ja raahattava sitten päätien varresta kolmisen kilometriä Kivikylään. Linja-auton kuljettajalle annettiin samanlaisia tehtäviä Turussa toimitettaviksi.

Jo koulupoikana olin saanut muutamia lähetyksiä, joihin oli vastaanottajaksi merkitty vain Jarkko Heino Mynämäki. Hyvin ne tulivat silläkin perille ja saatoin kehuskella olevani tunnettu kautta pitäjän. Todellisuudessa postinkantajat osallistuivat saapuneen postin lajitteluun toimistossa ja poimivat kantopiiriinsä kuuluvat lähetykset. He tunsivat hyvin seutunsa ja ihmisensä.

Muistan tapauksen, kun Tuomola oli ottanut toimitettavakseen kirjeen, jossa kuoressa luki vain A. Heino Mynämäki. Näitä A. Heinoja oli varmaan pitäjässä lukuisia. Jos lähetys oli vaikkapa jonkun tukkuliikkeen kuoressa, vastaanottaja oli helppo arvata, koska meillä oli kauppaliike. Tässä tapauksessa Tuomola tuli kauppaamme ja pyysi isääni Aulista avaamaan kirjeen yhdessä hänen kanssaan. Näin tehtiin ja kuoren sisällöstä selvisi, että lähetys kuului Aimo Heinolle. Tuomolan vaisto oli kuitenkin ohjannut kirjeen oikeaan kylään, Aimo oli kivikyläläisiä.

Kivikylässä oli isovanhempieni aikaan toiminut oma postipysäkki. Kun postitoimistoille määriteltiin numerot, Kivikyläkin sai hetkeksi omansa. Kokeilin kerran sen toimivuutta. Lähetin vanhemmilleni kortin Kreikasta ja merkitsin osoitteeksi vain FIN-(numero) Kivikylä. Kortti tuli perille ja jopa aika nopeasti.

Sisareni Irkka Hellevi sai kerran ulkomailta kirjeen, jonka kuoressa kaikki sanat olivat väärin. Lähetin sen silloin Kuva-Posti-lehden Leiketarjottimelle, jossa se julkaistiin. Kuoressa luki Trkka Hellen Hemo Mynamaku Kirkyla Finald.

Vuosikymmeniä sitten muuan porilainen pankkitoimihenkilö kertoi saaneensa ihailijapostia Lapissa tapaamaltaan valokuvailevalta kaverilta, jolle hän oli suostunut kertomaan vain kotikaupunkinsa. Hän sai aikanaan kirjeen, jonka päällä oli hänen valokuvansa ja osoitteena vain Pori. Ehkä tunnistamisessa auttoi hänen toimensa isossa pankissa, mutta muuten postin selvittelytyö jäi mysteeriksi. Postin jakelu automatisoitui oleellisesti, kun maaseudullakin tiet ja kadut saivat nimensä ja tontit numeronsa. Tuomolan seuraajakin Jokisivun postinkantajana ajoi jo mopedilla.

 Tänä syksynä taidefilosofi Liisa Väisänen oli seurakunnan kutsumana luennoimassa sekä Mynämäen kirkossa että yläasteella ja lukiossa. Hän muistuttu muun muassa siitä, että numerot eivät kristillisessä symboliikassa suinkaan ole sattumia, vaan viestivät aina jotain. Numero kaksi viittaa kristillisessä symboliikassa Jeesuksen Kristuksen kahteen luontoon; Kristus on sekä ihminen että Jumala.

 Tyytyväisenä pystyin toteamaan piispalle, että katon hanke on edennyt suunnitelmien mukaisesti, vaikka ainakin kaksi tekijää on muuttunut; sekä piispa että kirkkoherra on vaihtunut. Se tavallaan kuvastaa sitä, että Jumala tekee töitä kirkossansa yksittäisistä ihmisistä riippumatta. Meistä jokainen jatkaa elämää täällä Jumalan maailmassa. Me emme olleet ensimmäisiä emmekä luultavasti viimeisiäkään. Meidän jälkeen tulee uusia ihmisiä; näin Jumala jatkaa luomistaan. Jatkamme edesmenneitten rakennusta. Kuulumme yhteen, vaikka olemme yksilöitä.

 Mynämäen kirkko rakennuksena kuvastaa myös sitä, että tällä paikkakunnalla on ihmiset kauan eläneet ja kuolleet, uskoneet ja toivoneet. Kirkko rakennuksena kohottaa katseemme arjen keskeltä kohti korkeinta lepoa ja pyhyyttä, kohti iankaikkisuutta ja tuonpuoleisuutta.

 Kirkko on paitsi katollinen myös katolinen siinä merkityksessä, kuin mitä se kreikan kielessä tarkoitta ”καθολικην” / katolikeen = yleistä/yhteistä. 

 Sekä Mynämäen kirkko rakennuksena, että seurakunta hengellisenä yhteisönä on avoin kaikille. Kirkko on lähetetty maailmaan julistamaan Jumalan armoa ja rakkautta, mutta myös muistuttamaan tuomiosta, joka eräänä päivänä jokaista ihmistä kohtaa. Tuomiosta puhuminen voi kuulostaa nykypäivänä monen mielestä vanhanaikaiselta, ehkä jopa turhalta pelottelulta. Oikein ymmärrettynä armoa ei kuitenkaan olisi ilman tuomiota. Apostoli Johannes kirjoittaa: ”Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi.”

 Tätä pelastusta varten kirkot on rakennettu. Kirkkoa verrataan laivaan, jonka tarkoitus on viedä meidät perille satamaan. Maailma on meri, jolla kirkko purjehtii kuin laiva, mutta aallot eivät voi sitä tuhota. Laivan mastona on katolla risti, koska pelastus on Jeesuksen ristin varassa, mutta samalla ilmaistaan, että Kristus itse on mukana kirkkonsa elämässä ja ohjaa sen taivaaseen. 

Poimin tähän kaksi Mynämäkeen liittyvää artikkelia vuodelta 1862. Matkakertomuksessa hämmästellään metsäpalon jälkiä ja kärsitään yllättävästä meluongelmasta. Mynämäen suurpalosta puhutaan vieläkin, mutta kuka muistaa Tiuvaisten palon?

 Matka-hawannoita elokuun 22 p. 1862

Ehtoo-yöstä Raision tietä Turusta lähdettyäni, oli jo pilkkosen pimeä, ettei luonnon laatua enää tainnut tarkastella; siellä täällä maantien wieressä näytteliikse elokykästen hämärtäwiä haamuja, ikään kuin olisiwat wastaan tulleet. Kyytipoika waan kehui hewostansa että se on ”maan susi” juoksemaan, kun oikein ajomies on sen ohjaksissa ja ruoskalla warustettu, waikkei hän sitä suurin saanut kiirutta pitämään. Tätä pientä hyrryä kesti ajaa aina Mynämäen kirkolle saakka, kun päiwä jo rupesi koittamaan.

Täällä Mäenkylässä piti wähän laskeman lewolle, mutta samassa alkoi myös kauhea rihten tappo, että warstan jyskinä kuului usiammasta riihestä. Oudon tässä oli waikea unta silmiinsä saada, waikka tähän töminään tottuneen sanotaan waan sitä sywempään uneen waipuwan, jota kowemmin warstat paukkuwat. Wuoden tulosta ei tässä wielä mitään wissiä tietty sanoa, sillä wasta ensimäisiä riihiä tapettiin; luultiin waan huonon puoleisen tulewan rukiista.

Mäenkylästä Yläneelle päin matkustaissa, näkee tien wierillä suurenmoisia, enimmiten ympyrkäisiä kiwiä, yksittäin sekä joukottain. Näistä munan tapaisista kiwistä lienee kaiketikki pitäjä saanut Mynämäen (munamäen) nimen.

Elukkain laitumia täällä sanottiin huonoiksi, joka hywin näkyikin siitä että heidän elukkansa oliwat liika-laihoja ja huonoja. Täällä pidetään samaa huonoa tapaa kuin monessa muussakin paikassa, että kaikki likeiset haat ja karjan laitumet on tehty peltomaiksi, ja awaroita wainioita wiljellään, jotka waatiwat paljon työntekoa, mutta ei sentään tuota enempää wiljaa, kuin wähäsemmät maat hywin ruokottuna. Tämän kautta on laitumet huonontuneet, ja karja näkee nälkää kuiwilla kujilla ja ruohottomilla mäen rinteillä. Hywin ruokittu karja tuottaisi wäkewämpää sontaa, jota taas enemmän riittäisi wähemmille peltomaille.

Kalelasta lähtein Yläneelle päin oli wielä (elokuun 23 p.) niittujakin niittämättä, sillä heinän-aikana oli korkia tulwawcsi peittänyt alhaiset niittu-maat, ja sitte tuli kiiru eloon ja kylwölle, että heinänteon täytyi jäädä kesken.  Mynämäen ja Yläneen rajoilla on palanutta metsää sangen lawialta, suurenmoisia puita sekä pystyssä kuiwuneina että maahan kaatuneina mätänemässä, sillä kulowalkea oli täällä sinä suurna poutawuonna, pahana palokesänä w. 1858 polttanut sangen paljon metsää ja töllejäkin, jotka wiime mainitut oliwat jo uudestaan raketut. Kyytimieheltä kysyttyäni, eikö näitä puita korjata, lausui hän että joka puita tarwitsee, menee parempaan paikkaan, ja kyllä ne siinä saawat mädätä. Tässä muistui mieleeni rautatie, että jos semmoinen tästäkin kulkisi, kyllä tuo puitten summaton paljous, jotka nyt siinä hukkaan menewät, kelpaisiwat kumminkin polttopuiksi ja wähälla kuljetusmaksolla tuottaisiwat omistajillensa hywät rahat.

Mynämäeltä lokakuun 11 p.

Tämän kuun 9:na päiwänä aamulla noustessa ei suinkaan Tiuwaisten kylän asujamet olisi uskoneet, jos joku heille olis sanonut että ennen kuin päiwä on puolella, niin ei teillä ole enää asuntopaikkaa, ja että tämä oli se viimeinen yö, kuin te näissä huoneissa lepäsitte. Wähä edellä puolen päiwän rupesi mainitusta kylästä ensin ylös nousemaan wähänen sauhu, jota ei siwulta katsojat kohta arwanneet niin vahingolliseksi eikä kukaties moni huomannutkaan, ennen kuin meidän kirkkomme iso kello rupesi kutsumaan wäkeä kokoon walkiata sammuttamaan, joita kohta tulikin hywin paljon niistä isoista kylistä, jotka on meidän kirkkomme ympäristöllä ja wielä lisäksi Wehmalaisten ja Karjalan kappelitten miehetkin, jotka sinä päiwäna oliwat kutsutut heidän pappein kappojansa emäkirkon tykönä maksamaan (tämä Tiuwaisten kylä oli myös hywin lähellä emäkirkkoamme), mutta ei tässä auttanut ihmisten apu.

Sinä päiwänä käwi raju luode-tuuli; Sankarin talon riihet, jotka oliwat aiwan päällä tuulen, puhkesiwat ensin yhtä äkkiä ilmi tuleen, ja kun ei ne ollut monta syltää erinänsä kylän toisista huoneista, syttyi yhtä äkkiä koko kylä ilmi tuleen. Wäki kyllä koki sammuttaa ja kruununmiehet tässä nyt uskollisuuttansa kokiwat osottaa, mutta ei se siitä autetuksi tullut, waan wähän ajan rahdusta ei koko kylästä ollut muuta jälillä, kuin 2 riihirakennusta, 2 wilja-aittaa ja 2 tuulimyllyä, ja niin jäi nyt 7 perhekuntaa ilman majata, joita oli 4 talonomistajaa ja 3 eriwäen huonekuntaa. Ei ollut tästä kylästä usiampaa wakuutettu Suomen yhteiseen palowakuutukseen kuin Ottilan talo, joka onkin frälsi-manttaali.

Näin lauletaan Anna-Mari Kaskisen sanoittamassa joululaulussa. Kuka on tuo laulussa mainittu seimen Lapsi?

Jouluseimi eli seimiasetelma on jouluevankeliumin hahmoista rakennettu asetelma, jossa seimen äärellä Jeesus-lapsen ympärillä on Joosef ja Maria, paimenia, itämaan tietäjiä ja tallin eläimiä. Asetelmassa voi olla myös enkeleitä, itämaan tietäjien kameleita ja muita hahmoja.

Seimiasetelma on kutsu astua sisälle Joulun tarinaan.

Vanhimpia seimiä Suomessa on arkkipiispa Lauri Ingmanin isän vuonna 1869 teettämä seimi. Ensimmäiset Suomeen tuodut seimet ovat peräisin Saksasta. Luterilaisiin kirkkoihimme seimi on löytänyt tiensä 1980-luvulla. Varhaisimpia jouluseimiä on Turun Tuomiokirkon seimi vuodesta 1979 lähtien.

Joissakin kodeissa on perinteenä, että seimen rakentaminen aloitetaan adventtisunnuntaina ja hahmoja lisäämällä seurataan joulun tapahtumia loppiaiseen saakka.

Tänä jouluna Mynämäen seurakunta haastaa kaikkia mynämäkeläisiä osallistumaan seimihaasteeseen: Rakenna ja somista oma jouluseimesi kaikkien mynämäkeläisten iloksi. Katso tarkemmat tiedot seimihaasteesta seurakunnan kotisivuilta www.mynamaenseurakunta.fi

Tänäkin jouluna meitä kutsutaan seimen äärelle. Siellä me voimme kohdata seimen Lapsen, tuon kauan luvatun Vapahtajan ja saamme yhtyä enkeleiden iloon ja ylistykseen: – Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Siunattua Vapahtajamme syntymäjuhlaa!

Miksi tarvittiin rauhansopimus, kun maat eivät olleet sodassa? Juuri itsenäistyneen Suomen ja Venäjän välillä oli paljon sovittavia  asioita kuten rajalinja. Oliko suurruhtinaskunnan raja myös itsenäisen Suomen raja? Venäjä oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden 31.12.1917, mutta Lenin oli myöhemmin 2.3.1918 tehnyt sopimuksen Kansanvaltuuskunnan eli Suomen punaisten kanssa. Siinä sopimuksessa esim. Petsamo annettaisiin myöhemmin  ”Suomen sosialistiselle työväentasavallalle”.

Joku sanoisi, että Leninillä oli ”kahdenlaista tupakkaa taskussa”. Hän pelasi keväällä 1918 itsenäisen Suomen selän takana  sisällissotamme  toisen osapuolen kanssa. Sisällissodassa kävi toisin, valkoiset voittivat, vaikka Venäjä aseisti punaisia ja solmi heidän kanssaan em. sopimuksen. Kyllähän sisällissodan loppurytinään kerkesivät saksalaisetkin, ulkopuolisia siis riitti sotatantereelle.

Tarton neuvotteluja Neuvosto-Venäjän puolelta veti latvialainen bolshevikki. Miksi ei itse Lenin, Trotski tai joku nimekäs kommunisti? Venäjällä oli vallankumouksen hurma vielä muistissa. Heillä oli odotus vallankumouksen leviämisestä yli Euroopan. Samalla he korostivat proletariaatin kansainvälisyyttä. Sen osoittamiseksi Venäjän rauhanneuvottelijoiden puheenjohtajaksi sopisi vaikkapa latvialainen. Kansallisuuksien odotettiin katoavan työläisvaltiossa, kun kaikki oli lopulta yhteistä.

Suomi sai  Tarton neuvotteluissa Petsamon ja pääsyn Jäämerelle. Liinahamarin satama oli läpi vuoden sula ja se tarjosi vientisataman myös Ruotsille. Keisari Aleksanteri II oli luvannut Petsamon Suomen suuriruhtinaskunnalle jo vuonna 1864, ja tähän lupaukseen suomalaiset vetosivat Tartossa. Kyse oli aikoinaan vaihtokaupasta, jossa Pietarin lähellä oleva Siestarjoen tehdasalue liitettiin emämaahan ja suuriruhtinaskunnan raja siirtyi pohjoisemmaksi  Rajajokeen.

Petsamossa oli perustettu ortodoksinen luostari  1500-luvulla ja se oli vahva toimija alueella sata vuotta sitten. Petsamossa oli vanha suomalais-, koltta- ja saamelaisasutus.  Petsamon nikkelilöytö vuonna 1921 teki kohteesta strategisesti ja taloudellisesti merkittävän. Nikkeli kiinnosti sotaa käyviä maita 20 vuotta myöhemmin.

Tarton rauhanneuvotteluissa Suomi ei saavuttanut tavoitteitaan Itä-Karjalassa. Suomalaiset heimosoturit olivat v.1919 käyneet Itä-Karjalassa nostattamassa kapinahenkeä Venäjää vastaan. Kuitenkin Repola ja Porajärvi jäivät neuvottelutuloksena edelleen Neuvosto-Venäjään. Tästä pettyneenä Repolan nimismies Bobi Siven ampui itsensä. Hänen surmaluotinsa kiinnitettiin myöhemmin Akateemisen Karjala-seuran lippuun. Rauhanneuvottelut alkoivat jo kesäkuussa ja jatkuivat pitkälti syksyyn. Venäjä oli samanaikaisesti neuvottelujen aikaan sodassa Puolan kanssa. Menestys siinä sodassa lisäsi bolshevikkien taipumattomuutta Tarton neuvotteluissa.

Mitä sitten on ajateltava  Tarton  rauhasta? Paasikivi totesi myöhemmin, että ”se oli liian hyvä kestääkseen”. Valkoisia vapaussodassa tukeneiden saksalaisten komentaja, kreivi von der Goltz, varoitti suomalaisia vetämästä rajaa niin lähelle Pietaria. Tsaari oli esittänyt vaihtokaupassa suuriruhtinaskunnan rajaksi Pietarin suunnalla  Raudun Rajajokea, jotta ”voisimme valvoa suomalaisia.” Venäläiset taas sanoivat talvisodan aiheeksi Leningradin turvallisuuden ja rajan läheisyyden.  Vihollinen kyllä hyökkäsi Leningradiin toisessa maailmansodassa, mutta kaupungin eteläpuolelta, ei pohjoisesta. Asialla olivat saksalaiset.

Katselin kuvaa jäättömästä Petsamon satamasta. Millainen olisikaan Suomen ja Ruotsin Lappi, jossa Petsamo olisi edelleen meillä. Suomi ei ollut uhka naapureille pohjoisessa, mutta sillä oli liian hyvät kortit kädessään vuosina 1920-1944. Onhan se Jäämeri edelleen jäätön, mutta mitään hyötyä ei siitä ole nyt Suomelle. Pari vuotta sitten liikenneministeri Anne Berner ehdotti rataa Suomen Lapin läpi Jäämerelle. Ajatus kirvoitti mieliä, mutta itänaapuri tuskin haluaa lisäkäyttäjiä Jäämeren rannoille.

”Maantieteelle emme voi mitään”. Tämä lause on pantu Paasikiven suuhun. Meillä on  nämä naapurit, Ruotsi ja Venäjä, joiden hallussa on ollut joskus koko Suomi. Itsenäinen Suomi oli suurimmillaan epävirallisesti  jatkosodan päivinä, mutta virallisesti Tarton sopimuksen määrittelemänä vuosina 1920-1944. Menetimme viime sodissa Petsamon ja Kannaksen. Paluuta niihin rajoihin ei ole. Tärkeintä on itsenäinen Suomi ja rauha sen rajoilla.